Oma lankautuminen juoksu-urheiluun
tapahtui 1980-luvun alkupuolella täydellisen elämäntapamuutoksen
myötä. Ennuste, joka jossain vaiheessa oli, ei kovin pitkää
elinikää lupaillut. Raitistumista auttoi juoksulenkeiltä tuleva
mielihyvä, endorffinihumala. Tarvitsin liikuntaterapiaa, kuten
jossain määrin vielä tänäkin päivänä. Nuoruudelle jatkoaikaa,
ajoittainen runsaskin juoksuharrastus ei tuonut, ehkä kuitenkin
muuten pitävämpää otetta elämään.Poikavuosilta minulla oli
hieman kilpaurheilutaustaa niin hiihto- kuin juoksupuolelta, silti
varsinaista harjoittelua ei niiltä vuosilta juurikaan.
Jalkapalloa olen pelannut
juniori-ikäisenä myös aika paljon, mutta niin kai melkein kaikki
1960- luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa eläneet kuopiolaiset.
Olisiko jalkapallosta ollut omaksi lajiksi, on vaikea sanoa, vaikka
taipumuksia ehkä hieman siihen suuntaan saattoi ollakin. Toisaalta
mietin, että tuskin näillä meikäläisen rihvelijaloilla olisi
tosi jalkapallopeleihin ollut lopulta mitään asiaa. Joka
tapauksessa kestävyysjuoksu veti imuunsa ja olihan se rajallisen
ajankäytönkin suhteen helppo valinta. Juoksija ei ole riippuvainen
muiden aikatauluista, sillä yksinäiselle lenkille voi puikkelehtia
koska vaan. Vaikka yösydännä. Juoksu sopi muutenkin minunlaisen
sosiaalisen erakon luonteenpiirteelle. Kuorma-auto yrittäjän pitkät
työpäivät rajoittivat harrastusta, mutta jälkeenpäin ajatellen
jostain ihmeestä sitä tarmoa aina löytyi. Ehkä olin siinä
mielessä menneen ajan kummajainen, kuten moni muukin sen ajan
juoksija.
Olin, mutten ole enää. Omalta
osaltani olen tullut jo aika päiviä sitten siihen elämänvaiheeseen,
että kaikenlaiset kilpajuoksut ovat jo kaukana takanapäin ja
liikuntakoneistonkin takuuaika lienee mennyt umpeen, niin
kilometrien, kuin käyttöiänkin puolesta. Onneksi kuitenkin
varaosia on vielä löytynyt tähänkin vuosimalliin. Tammikuussa
2011 tehty lonkkanivelin operointi päätti kuitenkin käytännössä
kilpajuoksu-uran. Urheilin kolmessa ajanjaksossa, juniorina,
aktiivina ja veteraanina, tai nykyisinhän sitä taidetaan puhua
enemmän aikuisurheilusta. Tulosten kannalta parhaina ikävuosina
16-27 en lenkkeillyt lainkaan, enkä harrastanut mitään muutakaan
liikuntaa tuopin nostelua lukuunottamatta. Lähtökohdat runsaasti
ylipainoiselle tupakkamiehelle juoksuharrastuksen aloittamiseen eivät
olleet kovin hääppöset mutta asennetta ja halua elämäntapa
muutokseen löytyi siitäkin edestä.
Alussa intoa riitti. Heti harrastuksen
alkuvaiheessa tilasin Juoksija-lehden ja siitä tulikin yksi
silloisen elämäni vaikuttajista. Sen mielenkiintoiset jutut olivat
tärkeässä roolissa heräämisvaiheessa. Vaikka olinkin jo silloin
hieman jäljillä juoksuharjoittelun lainalaisuuksista, aloitin
juoksuharrastukseni kuitenkin valmennusopillisesti kokolailla
”väärin”. Peruskestävyysharjoittelua, miten se nyt
ymmärretään, ei ollut harrastuksen alkuvaiheessa juuri
nimeksikään, päätöntä vauhdinpitoa siitäkin edestä. Muistan
kuinka kesäaikaan polkupyöräilijöistä sai oivaa vetoapua
varsinkin ylämäissä. Voiko sitten näin pöljällä
harjoittelulla, täysin fiilispohjaisella touhotuksella, päästä
minkäänlaisiin juoksutuloksiin? Kummallista kyllä, yllättävääkin
ehkä, mutta oman kokemukseni mukaan voi. Parhaat ratajuoksutulokseni
tein tällä sapluunalla, vaikka niistä nyt muuten ei ole paljon
jälkipolville kerrottavaa. Silloin kirjoitettiin vuosiluku 1984.
Juoksua oli harrastanut vasta pari vuotta. Piikkareita sovitin vielä
jalkaani senkin vuoden jälkeen, mutta kyllä ne käytännössä
vähänkin vakavampi mieliset ratakokeilut jäivät siihen suveen.
Seuraavan vuoden maratondebyyttiin
tarvittiin jo hieman toisenlaista harjoittelua, lenkeillä piti
ruveta tosissaan viihtymään ja joskus täytyi käydä kääntymässä
melko kaukanakin kotoa. Maratonharjoittelun salat alkoivat jollain
tapaa selvitä. Perinteisen kestävyyslinjan mukaisesti sunnuntain
pitkät aloin mennä todella hidasta käymäjalkaa. Ja kai siinä
sitten jotain tuli oikeinkin tehtyä, koska ensimmäinen maraton meni
Korsossa lokakuun vihmassa 2.22.58. Perästäpäin olen miettinyt
ihan tosissani olisinkin onnistunut noinkaan hyvin ilman parin
ensimmäisen vuoden rohkeata vauhdinpitoa. Varmaan harjoittelussa ja
elämässä muutenkin, rohkeus sekä viisaus tarvitsevat toisiaan
mutta rohkeat kokeilut, ilman tarvittavaa viisautta, saattaa joskus
johtaa ihan kelvolliseen lopputulokseen. Aktiivinen maratonjuoksu-ura
kesti minulla 7 vuotta. Maratonennätykseksi jäi Berliinissä
saksojen yhdistymisvuonna 1990 juostu 2.22.44. Viisi parasta
maratonia osui 46 sekunnin sisälle, keskiarvon ollessa niissä
hieman päälle 2.23. Tämän päivän valossa tulokset tuntuvat
kohtuullisilta, mutta aikoinaan niillä ei tilastokärkeä
ravisteltu. Lopulta motivaatio ei enää riittänyt jatkaa.
Arkielämän vaatimukset, leipätyö Kiito-Autoilla alkoi viedä niin
paljon aikaa, että harjoittelu tahtoi olla jo yöunesta pois.
Liikuntaharrastukset kyllä jatkuvat
tänäkin päivänä. Juoksun on korvannut lähes kokonaan
maastohiihto, kesäaikainen rullahiihto ja uutena lajina myös
maastopyöräily. Kesäkuukausina hölkkäilen kuitenkin edelleen
jonkin verran metsäisiä maastolenkkejä, asfaltilla en juurikaan.
Metsä on kunnon kasvualusta havuneulaspolkuineen ja parhaimmillaan
siellä liikkuja kokee sulautuvansa ympäröivään luomakuntaan.
Metsä tarjoaa luonnonrauhaa, mielenvirkistystä ja usein myös
innostavan harjoistusympäristön. Löytyneenkö mistään
juoksijalle parempaa harjoitusalustaa ja ympäristöä kuin
suomalainen kangasmetsä? Kestävyyslajit on sielultaan sukua
toisilleen ja usein ne tuovat elämänvoimaa arkitarpeisiin. Niitä
harrastaessa endorfiinilatauksen myötä ihminen ikäänkuin
sisäisesti uudistuu. Liikunta on parhaimmillaan silloin kun elämys
ja ajatus kohtaavat. Sitä palkitsevaa ”minä tein sen” tunnetta,
mikä tulee onnistuneen kilpailun tai tiukaan vedetyn harjoituksen
jälkeen, on vaikeaa sanoin kuvata. Niitä tunteita ei saa rahalla,
ei vaikutusvallalla, eikä millään muullakaan.
Maailma muuttuu nopein harppauksin
ympärillämme. Myös liikuntakulttuuri on muuttunut tultaessa
2000-luvulle. Nykyisin yhä useammat tavoittelevat
juoksuharrastuksellaan enemmänkin arkielämän jaksamista ja
työhyvinvointia, kuin kilpailuissa pärjäämistä.
Maratonharrastajien määrä on kuitenkin moninkertainen verrattunna
menneisiin vuosikymmeniin. Ei sillä, että se olisi huono asia.
Kansanterveyden kannalta lienee pelkästään hyvä asia, että
ihmiset on saatu liikkumaan. Mielenkiintoista tulevaisuudessa nähdä
siirtyykö tämä nykyinen maratonharrastus seuraavalle sukupolvelle.
Kilpajuoksija ei juokse parantaakseen terveyttään, vaan
kohentaakseen tuloskuntoaan. Liikunta ei ole aina itsestäänselvyys,
eikä elämässä tärkeintäkään. Silti on joka päivä
muistettava: Elä on tässä ja nyt, vaikkakin lähes jatkuvassa
muutoksen tilassa matkalla johonkin meille vielä tuntemattomaan.
.
