JUOKSUKIERTEESSÄ

Tämän tarinan todenperäisyyttä tuskin kukaan epäilee, niin ohuella narulla me juoksunharrastajat usein taiteillaan. Olviko se oli, joka joskus mainosti: Älä ota liian vakavasti.

Hölkkäämään, hölkkäämään joka aamu sännätään
ja kun päivä ohi on, niin lisää hölkätään
Tahdon olla hölkkäämässä aina, sekä sunnuntaina
tiistaina keskiviikkona ja torstaina....

Juha Väätäinen, joka hullaannutti Helsingin Olympiastadionin täydet katsomot kaksinkertaisella Euroopan mestaruudellaan elokuussa -71, puhui joskus harjoittelun aikaisesta juoksukierteestä. Juhan mukaan sitä voi verrata jopa pahaiseen ryyppykierteeseen. Harjoittelu oli rankkaa, mutta kuitenkin sitä uutta harjoitusta jollain tapaa aina odotti. Jälkeenpäin ajatellen Juha varmaan tiesi mistä puhui.

Meille monelle huomattavasti vaatimattomallakin tasolla juoksua harrastavalle, saattaa ainakin jonkin asteinen juoksukierre olla tuttua. Se miten moisesta kierteestä parhaiten ja mielellään lopullisesti pääsee irti, ei ole ainakaan minulle tähän päivään mennessä valitettavasti kunnolla selvinnyt. Ei, lenkille vaan pitää änkeytyä, vaikka miten polvia kolottaa ja takareittä vihloo. Kotonakin olisi kuulemma joskus tärkeämpää tekemistä ja anoppikin tulossa tervehdyskäynnille, mutta ei, isäntä kehno on häippässyt maanteitä mittailemaan. Kyläreissut, mitä niitä nyt enää on, alkaa olla lähiomaisille varsinainen kauhunpaikka, koskaan kun ei tiedä mistä kätköstä se ukko ne lenkkikengät taas esille kaivaa. Ja eikä sillä hyvä, usein näillä vierailuilla myös isäntäperheen miesväki lähtee samaan kelkkaan ja siitä se sitten vasta soppa syntyy, josta saa kuulla pitkään.

Kohtalotovereita varmaan löytyy kaikista yhteiskuntaluokista vaikka kuinka paljon, mutta ongelman kansa ei kannata, eikä pidäkään jäädä yksin. Uutta toivoa elämään voi antaa juuri perustettu vertaistukiryhmä, jossa nimettömänä voi keskustella vaikeuksistaan niiden oikeilla nimillä. Nimeä tällä ryhmälle ei vielä virallisesti ole, mutta nimeksi on ehdotettu muusta yhteydestä lainattua nimilyhennystä RA-kerho. Kaikkia ryhmäläisiä yhdistää sama ongelma, juoksu mokoma on ruvennut hallitsemaan elämää liikaa. Joillakin juoksukierre on saattanut kestää jo vuosia, pahimmillaan jopa vuosikymmeniä. Kohtuu juoksijoita heistä enää harvoin tulee, itselle pitää tehdä selväksi, ettei juoksu minulle kerta kaikkiaan sovi. On tunnustettava se tosiasia, että pienikin määrä hölkkää hyvässäkin seurassa saattaa olla kohtalokas annos.

Lopulta, pitkän miettimisen jälkeen, viime viikolla rohkaistuin itsekin lähtemään entisen armottoman juoksuniilon kanssa RA- ryhmäkokoukseen ja sehän aukaisi silmiäni sekä pitkään piinannutta henkistä takalukkoa. Vaikka en vielä siellä juuri puheenvuoroja käyttänyt, oli sinne meno huomattavasti helpompaa tutun kaverin kanssa. Kunnioitin kaveria, tämä entinen kilometriheikki oli pysynyt maanteiltä ja purupohjilta pois jo lähes kaksikymmentä vuotta. Jotain siellä käydyistä, joskus arkaluontoisistakin keskusteluista jäi mieleeni ja luvan kysyttyäni saan niitä käyttää tässä yhteydessä. Lupaa helpotti merkittävästi kun kohderyhmä oli tiedossa. Nimet on luonnollisesti muutettu ja varmuuden vuoksi vielä kahteen kertaan.

Esa 52 : Eipä ois tämäkään poika arvannut, kun eka kerran lenkkikengän nauhoja kiinni puno, mimmonen pääkallo se siellä lenkkipolun päässä vielä irvistelee...Alussa se oli ihan hauskaa ja juoksentelu rajoittui pelkästään viikonloppuihin...No, lomilla nyt tuli juosta hölkyteltyä silloin tällöin viikollakin, mutta kuitenkin se oli vielä jollain lailla hallinnassa...Mutta, en tiiä...salakavalasti se juoksu vaan alko maistua paremmalta ja paremmalta...Ja... ja mikä pahinta sitä rupes kaipaamaan yhä pitempiä lenkkejä...Eikä mennyt aikaakaan kun mukaan tulivat aamulenkit...No, nyt on mennyt kuutisen vuotta ilman juoksua ja jos tämä järki vähänkin päässäni pysyy, niin juoksu askeltakaaan en enää ota..

Jami 36 : Niin...sama niinku Esalla...juoksu askeltakaan en enää ota...Viimeisestä kunnon hikilenkistä taitaa tulla jo syksyllä pari vuotta. Töihinkään ei ennää ehtinyt...maantielle piti tolovasta heti aamutuimaan...keli kun keli...tuuleen ja tuiskuun... Olihan se elämää, kaikki perhesuhteet siitä jatkuvasta maantiellä veutomisesta kärsi...eukko sanokin sitten...joko juoksu tai hän..Minä tein ratkaisuni...jätin sen maantiellä ravaamisen...vaikka ei se nyt mitään helppoa ollut. Kaikilla...minunkaan kavereilla ei käynyt yhtä hyvä mäihä.

Pirkko 44 : Minäkin juosta päkittelin kymmenkunta vuotta, tai silleen...Aika paljon salaakin...En nyt kerralla mitenkään suuria kilometrimääriä...mutta kuitenkin. Alussa minäkin hakeuduin
juoksupuuhiin vain viikonloppuina...lopulta se kuitenkin alkoi mullakin olla lähes päivittäistä hupia..... Kaikkiin maratontapahtumiinkin tuli osallistuttua...Myös monenlaista ylimääräistä menoa tuli...kaikki juoksuvarusteet piti olla niin viimeisen päälle...näin jälkeenpäin ajatellen ihan älytöntä. Juoksulehdenkin tilasin endorfiineissäni...Nyt on ollut tossut naulassa jo vuoden päivät...ja toivottavasti niin pitkällä piikillä että pysyvät..

Nipa 29 : Mulle nää asiat ei oo vielä kunnolla selvinny...silloin tällöin tulee vieläkin tolovastua pururadalle...Ja kun se jäiskin siihen, mutta kun sitä pitää jatkaa kaikenmaailman kevytliikenneväylillä...Sitten sitä on seuraavana päivänä  niin kippee, että ei kunnolla sängystä ylös pääse...Ikinä en oo juossu montaa päivää peräkkäin...mutta sillon kun juoksen, niin luukuttelen ihan kunnolla...Kyllähän se tuntuu jäsenissä ja hatunkantotelineessä…

Simo 48 : Kyllähän nämä asiat on pitänyt selväksi tehdä...parempi kun ei ota sitä ensimmäistäkään juoksuaskelta, vaikka kuinka mieli tekis ja kaverit ois pyytelemässä pienelle iltalenkille...Kavereilta se ehkä onnistuu, mutta meitsin pienet lenkit kun tahtoo aina venähtää...sanoisinko pidemmän puolelle. Ja sitä on sitten usein aamulenkillä jatkettava...mut silloin monesti jo yksinään...Eikä tuo terveyskään enää oikein kestä tuota harrastelua...Polvet on paskana ja lonkat naksaa sekä lonksaa...heh..joskus sen verran tullut noita maanteitä mittailtua....Valkotakit sanokin, ettei muuta vaihtoehtoo oo, kuin pistää lenkkikengät kierrätyskoriin...Ja ainakin toistaseks minä oon sitä uskonut...

Jere 37 : Mä nyt aina olen ollut sellanen....mitenkä sen sanoisi…tuurijuoksija..suoraan sanottuna, mitäpä tuota kiertelemään Väliin menee pitkiäkin jaksoja ilman lenkkejä...mutta sitten...en minä vaan tiedä, joskus se lenkkipolkujen kutsu käy ylivoimaiseksi..ja.. ja menoahan se sitten on...niin että hippulat vain vinkuu. Oonkin sanonu emännälle, että älä helevetissä anna mulle niitä tossuja...älä anna vaikka kuinka mouruasin...

Helka 49 : Tuttujahan nuo teijän tarinat monessakin mielesssä tuppaa olemaan...Minä kun olin pieni, niin molemmat vanhemmat olivat jo hurahtaneet, en kyllä paremmin sano, sen juoksupirun  kelkkaan...Niitä sai hakea sitten milloin mistäkin kentiltä sekä teitten varsilta...Ja vaikka ne ois löytynytkin, niin eihän niitä saanu enää millään pysähtymään...Ei muuta kun löivät lisää pökköä pesään. Pienenä ajattelin, että kun kasvan isoksi, ikinä en juokse yhtään...No, täällä sitä nyt kuitenkin ollaan...paljon juoksua nähneenä polvi vaivaisena..Mutta hyvä, että tälläinen ryhmä on olemassa. Ryhmä, jossa voi purkaa tuntojaan samasta ongelmasta kärsivien kanssa....Uskon, että vain toinen juoksija voi ymmärtää toista kilometrinnielijää.

Näimpä. Teillä kohtuujuoksijoillahan ei luojan kiitos näitä edellä mainittujen anonyymihenkilöiden ongelmia vielä (toivottavasti) ole. Mutta tarkkana on kuitenkin meidän jokaisen oltava. Omaa juoksukäyttäytymistä on silloin tällöin seurattava ja tehtävä sen perusteella tarvittavia johtopäätöksiä. Joskus voi kuitenkin elämä ajautua siihen pisteeseen, että joutuu ottamaan sen RA:n ensimmäisen askeleen ja lahjoittamaan ne kuluneet lenkkarinsa sinne kirpputorin kierrätykoriin, todeten, olen tullut lenkkini päähän. Valmentajat sekä muut vetäjät ovat kyllä hanakasti usuttamassa harjoittelemaan enemmän ja enemmän. Harva vaan näistä ilman arkitajuntaa olevista piiskureista osaa kuitenkaan neuvoa, kuinka siitä Juhan lanseeraamasta juoksukierteestä sitten lopulta halutessaan pääsee parhaiten irti.  Mitä vielä, kehuvat vaan edesvastuuttomasti miten juoksussa ihminen ikään kuin sisäisesti uudistuu ja velatkin tuntuvat saatavilta. Media lähtenyt samaa
 n peliin, kauppaavat juoksun tuomia ahaa elämyksiä tuntematta pienintäkään vastuuta.

Kaikesta edellä mainitusta löysästä höpinästä huolimatta toivotan onnea syksyisille maratoneille ja muihinkin juoksumenoihin. Mutta jos niin ikävästi käy, että matkanteko loppuu jossakin ennen aikojaan, voi kai vain lohdutukseksi sanoa: Juoksija se on keskeyttänytkin ja huono juoksija vasta onkin.

Toisilla menee hyvin...

...ja toisilla ei mene ihan yhtä hyvin.

Muisteluksia 1960-luvulta

Syyslehtien jo pyöriessa vinhasti päästään kurkistamaan 1960-luvun juoksija-ässän Pentti Rissasen juoksu-uran erivaiheisiin. Maaottelutaustasta ja kolmesta peräkkäisestä maastojuoksun Suomen mestaruudesta huolimatta Siilinjärven Ponnistuksessa uransa aloittanut Pena lienee monelle nykyurheilijalle melko tuntematon juoksija. Eikä juoksija itsekkään ole kovin isoa numeroa menestyksestään koskaan pitänyt. Jutussa käy myös ilmi mielenkiintoisella tavalla sen ajan harjoittelumetodeja esimerkiksi laitetun viikko-ohjelman myötä huhtikuulta 1964. Uusi-seelantilaisen Arthur Lydiardin saman vuosikymmenen lopulla Suomeen tuomaan kestävyyspohjaiseen määräharjoitteluun Pena ei ehtinyt mukaan, sillä urheilu-ura päättyi Tukholman katuviestiin keväällä 1967.  Harjoituskilometrit eivät olleet vuositasolla uran missään vaiheessa erityisen suuria, eninmilläänkin vain 3270. Laadukasta ja harjoitusvastetta antavaa se on kyllä ollut.  Kasvupohja urheilu-uralle ja eläm
 änkaarelle muokkautui monipuolisen maalaiselämän pohjalta sekä pihapiirin urheiluharrastuksissa. Edelleen tänäkin päivänä 74-vuotiaana Pena on mainiossa kunnossa. Nykyjään liikuntakunnon ylläpitoon kuuluvat esim. hiihtovaellukset Lapissa sekä seurakunnan lenkkipiiri Poukamassa. Mutta annetaanpas Pentin itse kertoa lopulta melko lyhyeksi jääneestään juoksija-urastaan.

”Juoksu on vanha keksintö, jolla on edetty aikojen saatossa nopeammin tai hitaammin sekä mitattu keskinäistä paremmuutta antiikin ajoista saakka. Kilparadoilla on käytetty monenlaisia valmennusoppeja ja metodeja ja onpa ohessa haettu kenties lisäpotkua sieltä ”harmaalta” alueeltakin.

Hyvä ystäväni Tiilikais Matti on jo jonkun kerran patistanut minua ystävällisesti muistelemaan 1960-lukua ja miten silloin treenattiin. Ajanratas on edennyt ensi vuonna jo 50 vuotta siitä, kun juoksin varsin lyhyeksi jääneen kilpailu-urani viimeisen startin keväällä 1967 Tukholman katuviestissä JKU:n joukkueessa. Eli aika kultaa jo varmaan muistot.

Oma urheilu-urani käynnistyi lähinnä poikavuosien hiihtokilpailuissa. Toki kotini Rissalan pihapiirissä maalla juostiin taloa ympäri herätyskellolla aikaa ottaen, eniten kuitenkin harrastettiin seiväshyppyä sahajauhokasaan. Vaikka hiihdossa pärjäsinkin isän tuvan uunissa tervaamilla suksilla, tähtäin oli kuitenkin juoksuun sillä piikkareilla ei ole voiteluvaikeuksia. Varoin tietoisesti aloittamasta kilpailemista liian nuorena sillä olin kuullut monen polttaneen itsensä loppuun jo poikavuosina. Niinpä juoksin ensimmäisen ratajuoksuni vasta 19 vuotiaana 1961. Menestystä piiritason kilpailuissa tuli jo ekakesänä siinä määrin, että pääsin heti SUL:n nuorten lupausten ryhmään ja leiritykseen. Siellä oli mm 400 m:n aituri Juha Väätäinen.

Estejuoksijaksi vahingon kautta

Seuraava vuosi alkoi vaiherikkaana maastojuoksun SM-kilpailuilla Kuortaneella. Olin asettanut tavoitteekseni sijoittua kuuden joukkoon. Opiston mainiossa kangasmaastossa juostun nuorten sarjan vauhti tuntui heti alkuunsa hirvittävän kovalta mutta päätin vain roikkua kärkiporukassa. Urheilukentälle saavuin loppukiriin kolmen joukossa. Maalissa olin toinen samalla ajalla voittajan Ossi Bäckmandin (n:o 131) kanssa, Mikko Ala-Leppilampi oli kolmas. Piirinmestaruusmaasto sen jälkeen oli enää läpihuutojuttu.

Alkukesästä kotona kerran heinäpellolla ollessani äiti haki minut puhelimeen. Soittaja oli Toimi Tulikoura ja hän kertoi, että minun pitäisi lähteä nuorten maaotteluun Itä-Saksaan ja Puolaan juoksemaan 1500 metrin esteitä. En ollut esteitä koskaan juossut mutta lupauduin lähtemään reissuun. – Edellisenä kesänä juoksemani sileän 1500 metrin aika oli livahtanut valtakunnan tilastoihin esteaikana ja niinpä minut valittiin sen kummemmin kyselemättä 1500 metrin esteisiin. Ei muuta kuin pikaisesti rakentamaan kotiin pari aitaa ja sitten harjoittelemaan aitomista, vesiesteeseen ehtii tutustua sitten juoksun aikana.

Tutustuminen meni sikäli pieleen, että kun en ollut niitä ennen juossut, törmäsin joukon kärjessä vesihaudalle liian varhain, jo eka kierroksella. Toiset vasta toisella, joten tasoitusta tuli annettua liian kanssa.

Pian opin kierrosten laskun ja vesiesteellä käynnit ja niinpä kesän mittaan voitinkin kyseisen estematkan nuorten suomenmestaruuden sekä myös nuorten kolmimaaottelun Norrköpingissä.

Armeijan harmaisiin

Urheilujoukko-osastoja ei tuolloin vielä ollut. Palveluspaikassani Lappeenrannan rakuunoissa sain kyllä heti alusta saakka kaksi iltapäivää sekä vapautuksen lauantaisiivouksista urheilun käyttöön. Kantahenkilökuntaan kuulunut maratoonari Paavo Pystynen toimi hyvänä linkkinä paikallisten juoksuharjoitusten osalta.

Puolustusvoimien mestaruuskilpailut ovat tärkeä tapahtuma, saihan esimerkiksi mestaruudesta 10 vrk:n loman. 1500 m:n esteiden ensimmäisessä erässä juoksi Mikko Ala-Leppilampi uuden nuorten ja puolustusvoimien ennätyksen 4.13,7. Omassa erässäni läksin ajamaan takaa Mikon väliaikoja ja loppuajalla 4.09,7 tuli pv-mestaruus ja se luvattu loma.

Kesän noteerauksia olivat: 800 m 1.54,6 , 1500 m 3.58,1 ja 3000 m esteet 9.07,4 , jolla ajalla olin Kalevan Kisoissa 7.

Vuonna 1964 sain kutsun olympiavalmennukseen

Armas Valsteen kutsun mukaisesti kestävyysjuoksun lajivalmennusryhmä kokoontui yhteen Vierumäellä. Sijoituin Mauri Jormakan talliin. Hän oli hakenut valmennusoppia Amerikoista saakka. Tähän saakka olin laatinut omat ohjelmani itsenäisesti.

Suomen Urheilulehdestä olin leikannut ja liimannut harjoitusvihkoon maailman silloisten parhaiden juoksijoiden valmentajan Uusi-Seelantilaisen Arthur Lydiardin yhdeksänosaisen artikkelin juoksijoiden ympärivuotisesta harjoittelusta. Peter Snellin ja kumppaneiden ohjelmia ei tietenkään voinut kuin soveltaa Suomen olosuhteisiin. Kyseinen Lydiard, jonka valmentamat juoksijat saavuttivat 18 olympiamitalia,  päätyi myöhemmin myös suomalaisten juoksijoiden valmentajaksi 1967-1969. Itse lopetin juuri silloin. Tapasin herran juoksijoineen jonkun kerran mm Saarijärven juhannuskisoissa. Suomen juoksijoille oli hetken antanut oppia myös unkarilainen Mihaly Igloi. Hänen oppinsa perustui täysin intervalleihin, jopa 50-60 x 200 m. Tähän vuonna 1962 kokeiltuun vetoharjoitteluun en ehtinyt osallistua. Suomalaisia juoksijatalleja oli myös mm Haikkolan Raaka-Rollen kopla.  Jormakan tallin leireillä oli mukana myös ”yksinäinen susi” Jouko Kuha ja jonkun kerran myös Olavi ”Tankki” Salonen.

    

SM-maastomestaruuksien avaus

Talviharjoittelu uusissa valmennuskuvioissa meni hyvin. Vuoden 1964 keväiset SM-maastot juostiin toukokuussa Vuoksenniskalla. Tehdyt vetoharjoitukset olivat antaneet tuntumaa vauhtiin ja kykenin hyvin pysymään kärkiporukan vauhdissa. Valmentajani Jormakan Mauri huusi kilometri ennen maalia ”nykäise”. Tein työtä käskettyä ja ensimmäinen yleisen sarjan 6 kilometrin maastomestaruus oli yllättäen melko helposti saatu.

Perinteisissä Saarijärven juhannuskilpailuissa juoksin luonnollisesti kolmen tonnin esteet. Juoksun voitti Romanian Zoltan Vamos, vaikka ei tullut lainkaan maaliin. Juoksun maalia oli nimittäin siirretty 10 metriä normaalista maaliviivasta eteenpäin. Vamos kurvasi sisäkentälle jo ennen oikeaa maalia. Jouko Kuhan kanssa tulimme hänen takanaan rintarinnan. Hiljentäessämme huomasin siirretyn maalin ennen Joukoa ja voitin hänet kämmenen leveydellä. Saimme saman ajan 8.58,0 joka jäi ennätyksekseni. Juoksussa sain näin esteiden tulevan ME-miehen päänahan. Tämän kyseisen Saarijärven juoksun voittajaksi ylituomari julisti kuitenkin moraalisen voittajan Vamoksen. Kotoisella metsäpolulla nyrjähti myöhemmin nilkka ja parhaaseen ratakauteen tuli puolentoista kuukauden kilpailutauko.

Maajoukkuevalmennettavien ryhmässä jatkui seuraavan syksyn ja talven harjoittelu. Edessä oli myös muutto työnperässä Keski-Suomeen Keuruulle. Oman uuden seuran Keuruun Kisailijoiden väreissä lähdin Veteliin SM-maastoihin 1965 puolustamaan edellisen vuoden mestaruutta.

Lähtöviivalle tuli mukaan myös Juha Väätäinen ja Pohjanmaan mainetta puolustamaan Heikki Rinta-Marttila Lapualta. Juhan kanssa kävimme tiukan otatuksen, Juha jäi hopealle 7 sekunnin marginaalilla. Heikki oli pronssilla ja näin uusin 6 kilometrin maastomestaruuteni.

Kesän ratakaudella saavutin urani parhaat tulokset, vaikka iskiasvaiva katkaisikin juoksut jo heinäkuun lopulla. Australian Ron Clarke juoksi kesäkuussa Turun Urheilupuistossa soolona 10 000 metrin häikäisevän ME:n 28.14,0. Vähän myöhemmin Saarijärven juhannuskisoissa pääsin hänen peesiinsä sileän 3000 metrin juoksussa. Uuden-Seelannin John Davies löi ”Erämaajunan” loppukirissä. Oma sijoitukseni oli neljäs, omalla ennätyksellä 8.06,2.

Muut kesän ennätysnoteeraukset olivat: 800 m 1.53,8 , 1500 m 3.48,2 ja 5000 m 14.27,4.

Vuoden 1966 harjoituskaudella kävin maaliskuussa Suomen edustajana maastojuoksussa Brysselissä, matka oli minulle pitkä, yli 10 kilometriä raskaassa kelissä. Vettä satoi koko kilpailun ajan, jalka upposi välillä nilkkaa myöten saveen. Kärkeen ei kansainvälisessä seurassa ollut asiaa, sijoitus 29. mutta silläkin sijoituksella sain palkinnoksi yleistalouskoneen joka on huushollissamme käytössä edelleen.

Kevät toi jälleen eteen haasteen SM-maastoista  jotka käytiin Tikkurilassa. Kilpakumppaneista Juha Väätäinen pidensi jälleen juoksumatkaansa. Hän oli 12 kilometrillä nyt kolmas, Mikko Ala-Leppilampi voitti. Minä uusin jälleen lyhyemmän matkan, 6 kilometrin mestaruuden. Nyt niitä oli jo kolme peräkkäisiltä vuosilta. 

Vanha vaiva iskias ilmaantui jo toukokuun loppupuolella ja ratakausi jäi hyvin rikkonaiseksi. Suomi-Norja maaottelussa olin mukana juoksemassa 3000 metriä, sijoitus 3. Kalevan Kisoissakin yrittelin 1500 metriä. Vitosen aikaani petrasin vähän lukemaan 14.19,4 kolmosella viivyin 8.11,2.

Uran päätös 1967.

 Uusi vuosi vaihtui, muutin Keuruulta Jyväskylään missä treenit jatkuivat entiseen tapaan talvikuukaudet uuden seuran JKU:n yhteydessä. Siirtyminen pankkiin uusiin työtehtäviin, muutokset siviilielämän puolella sekä jatkuvat kesäiset jalkavaivat ( iskias, akilles ym ) nostivat kuitenkin esiin ajatuksen uran jatkamisen mielekkyydestä. Lopettamispäätös kypsyikin sitten varsin nopeasti ja viimeisen kilpastarttini juoksin keväisessä Tukholman katuviestissä JKU:n joukkueessa.

Oma ”tähdenlentoni” jäi siis varsin lyhyeksi, vuodesta 1961 vuoteen 1967 eli seitsemäksi vuodeksi. Liikunta ei toki jäänyt siihen vaan partiolaisia lainaten: ”kerran juoksija, aina juoksija”. Kuntolenkkeilyn ohella piti kerran nelivitosena kokeilla myös veteraaniurheilua. Käytin sen verran piikkareita jalassa, että juoksin hallissa muutaman piirinmestaruuden ja SM-hallissa Vierumäellä 400 m:llä pronssia. Nämä kerrat riittivät minulle numerolappu rinnassa juoksemiseen.

Numerofaktaa kilometreistä

Omat kilometrimäärät eivät olleet mitenkään suuria, sillä Lydiardin 1960-luvun lopulla tuomaan kestävyyspohjaiseen valmennukseen en ehtinyt. Vetoharjoittelun kautta pyrin saamaan vauhtikestävyyttä sekä ajoittamaan kuntohuippuni tavoiteltuun ajankohtaan. Kunnon ajoituksissa onnistuinkin mielestäni hyvin.

                                

Kilometrejä kuukausittain

                                 1963 armeijassa. Harjoituspäiväkirjassa 100 - 260 km/kk, yhteensä 1650 km.

                                 1964 Tammik. 282 km, helmik. 316 km, maalisk. 461 km, huhtik. 555 km, toukok. 275 km,

                                 Kesäk. 353 km, heinäk. 125 km, elok. 169 km, syysk. 75 km, lokak. 233 km, marrask. 250 km,

                                 Jouluk. 175 km. Yhteensä 3270 km.

                                 1965 Tammik. 296 km, helmik. 370 km, maalisk. 339 km, huhtik. 503 km, toukok. 379 km,

                                 Kesäk. 393 km, heinäk. 250 km, elok. 21 km, syysk. 25 km, jouluk. 276 km. Yhteensä 2850 km.

                                 1966 Tammik. 339 km, helmik. 395 km, maalisk. 380 km, huhtik. 466 km, toukok. 503 km,

                                 kesäk. 300 km, heinä-lokakuu ei säännöllistä harjoittelua. Marrask. 133 km, jouluk. 166 km.

                                 Yhteensä 2680 km.

                                 1967 Tammik. 402 km, helmik. 427 km. Harjoituspäiväkirjan pito loppui.

Esimerkkejä päivän harjoituksista

                                 HUHTIKUU 1964

                                 10 pv 17 km 1h 20min; 20 min verr. 15x100m/50 löys. 1x12 min reipp. (4 km). Loppu kev. Juoksua.

                                 12      30 km 2h 5min; Tas.rauh. juoksua ¾ teho. (Raskas ja mäkinen osuus 14 km) 4x1 min reipp.

13      Ap 7 km 36 min. verr.juoksua (Sohjo tie, tihkusade). Ip 7 km 50 min. 30 min. tas. rauh.

          juoksua (1/2 teho). 3x1 min. kiihdyttäen/pal. 3 min. 10 min. verr. (Tihkusade).

                                 16      Ap 10 km  44 min.; 5 km verr. 15x100m/50 löys. 2x200m kiihdyttäen/3 min. Loppuverr +

voimistelua. Ip 10 km 1h 20 min; 15 min. verr. 12xn. 40 sek. ylämäkeen/pal. 3 min. (7 ensim. ¾ teho, loput 5 4/4). 15x100m/50 löys.

18     28 km 2 h; 9,5 km verr+tas.juoksua (10x100 m/50). 30 min (n 9 km) melko kovaa ¾. 9,5 km 

         Tas. Juoksua + hissuttelua + ravistelua. 3x30 sek. kovaa/pal 3 min.

19     Ap 6 km; reipasta kävelyä. Ip 15 km 1 t 15 min.; 20 min verr. 12x400m n 75 s. (1/2)/pal 400

         m. 15 min. verr.

20     Ap 8 km 43 min; kev. Verryttely, 2x30 sek. kiihdyttäen + 5x100m/50.

         Ip 18 km 1 h 22 min;15 min verr., 20 min kevyt vauhtileikittelyä, n. 20 min tas.juoksua, 20

         min verr. + ravistelua.

23     15 km 1 h 2 min; kev. juoksentelua maastossa (1/2)                                 

28     Ap 9 km 41 min;  tas.kevyttä verr.juoksua + voim. 7 min. Ip 9 km 47 min; 3 km verr.

         3,2 km kovaa maastossa (9.26), 3 km verr. + voimistelua.

Harjoitusmetodeja ja ohjelmia on olemassa ja saatavissa pilvin pimein. Tärkeintä on löytää valmentajan kanssa niistä se joka parhaiten soveltuu kullekin yksilölle. Kilometrimääriä on maili- ja keskimatkojen juoksijan juostava aina riittävästi.

Vähän valmennustakin

1980 luvun lopulla tein vähän valmennusyhteistyötä mm KNMKY:n Otto Savolaisen kanssa. Oma valmentajani Mauri Jormakka lupasi tarjota päivällisen tallinsa jäsenelle joka rikkoo hänen ennätyksensä (Maurilla oli ihan kovat mailerin ennätykset). Minä taisin syödä sen päivällisen tonnivitosen ajallani 3.48,2. Lupasin päivällisen myös omille valmennettaville ennätyksieni rikkomisesta mutta syömättä ne pojilta jäivät. Lähimmäksi pääsi Otto 1989 SM-sisähallin kolmosen ajalla 8.13,51. Ratamatkoilla hänen aikansa olivat 1500 3.51 ja 5000 14.36 luokkaa. Kuntoaan nykyinen Lapuan srk:n diakoniajohtaja on hoitanut edelleen hyvin. Kesäinen puolimaraton tuoreessa sarjassa 50v. taittuu ajassa 1 h 30 min.

Ohessa aikoinaan laatimani Oton vuosisuunnitelma.

Lopuksi

11.7.1957 alittivat kolme  Olavia, Salonen, Salsola ja Vuorisalo Turussa 1500 metrin maailmanennätyksen.    

17.7.1968 juoksi Jouko Kuha Tukholmassa 3000 metrin esteiden ME:n 8.24,2. 1960-luvulla siirtyi 400 m:n aituri Juha Väätäinen ensin 800 metrille ja sitten keskimatkoille. Tätä kautta hän loi pohjan vuoden 1971 Helsingin EM-kisojen vitosen ja kympin voittoisille loppukireille.

Munchenin olympialaisista 1972 alkoivat Lasse Virenin ja Suomen kestävyysjuoksun 1970-luvun kunnianpäivät lopullisesti.

Urheilun tämän päivän ”syöpä” doping oli kokonaan ulkopuolella omassa kokemusmaailmassani 1960-luvulla. Vilungin käyttöön on huippu-urheilussa houkutuksena paitsi glorian tavoittelu myös taloudellisten etujen tavoittelu sponsorisopimusten ja kilpailujen rahapalkintojen myötä.

Juoksemisen iloa ja nautintoa voi jokainen harrastaa vilpittömällä mielellä ja puhtaalla omallatunnolla, maastossa, maantiellä tai radalla.

Omaan liikunnan ylläpitoon on kuulunut mm hiihtovaellukset ja retket Suomen, Ruotsin ja Norjan Lappiin, niitä on kertynyt jo yli 60. Säännöllisyyttä hölkkä- ja jalkalenkkeihin on tuonut srk:n Poukaman miesten lenkkipiiri. Kahden viikon välein tapahtuvissa kokoontumisissa olen ollut aktiivisena jäsenenä jo 35 vuoden ajan. Eli lähes piirin perustamisesta lähtien. Erilaisissa juoksutapahtumissa sekä varsinkin veteraanisarjoissa pärjäävät lenkkipiirin jäsenet edelleen kartuttaen runsasta mitalikokoelmaansa, kuten Konttisen Tanelikin sarjassa 80v. Moni piirin jäsen on jo riisunut ajalliset lenkkitossut lopullisesti, niin myös yksi perustajajäsen Veli Puustinen. "

Syysviikate on niittänyt kesän, pimeään piiloutuminen onnistuu iltaisin jo melko varhain. Syyskuu raottaa hataraa ovea syksyyn ja on matalana kynnyksenä kesän ja syksyn välissä. Elämän tekee valoisammaksi, jos emme murehdi jatkuvasti sitä mitä meiltä puuttuu, vaan iloitaan aidosti siitä mitä meillä on. Syksylläkin.

Kesäistä syksyä tai syksyistä kesää, miten vain kukin sen haluaa omalla kohdallaan nähdä!

-Matti-

Pumppuhuoltoa ja kasarimuistoja

Tämä postaus sisältää ennen julkaisematonta videomateriaalia (heh) ajalta jolloin Koivisto oli Pressa, Berliiniä halko muuri, ”kännykkä” oli Gorpa ja tämänkin kirjoittaja hieman jalkavampi. Laitan juoksuvideon ihan sellaisenaan, ilman musiikkihöysteitä, ilman kaunisteluja, ilman selittelyjä. Ehkä se kuvastaa tälläisenään parhaiten sen ajan kasarihenkeä. Ensin kuitenkin tarinaa pumpusta. Siitä vuosikymmeniä reistanneesta.

Eteisvärinä on melko yleinen sydämen rytmihäiriö. Siinä sydämen eteisten tavallisesti säännöllisenä rintamana kulkeva sähköaalto hajoaa epäsäännölliseksi kohinaksi ja sydämen rytmi muuttuu nopeaksi sekä epäsäännölliseksi. Asiantuntioiden mukaan eteisvärinän syntymistä lisääviä tekijöitä on korkea ikä, verenpainetauti, erilaiset läppäviat, sepelvaltimotauti ja sydämen vajaatoiminta. Myös meillä kestävyysurheilun harrastajilta sitä ilmenee melko usein ja siitä on myös omakohtaista kokemusta monen vuosikymmenen ajalta. Eteisvärinä saattaa syntyä yksittäisistä tai toistuvista eteislisälyönneistä. Lisälyöntejä voi lähteä periaatteessa mistä kohtaa eteistä hyvänsä, mutta erityisesti vasemman eteisen takaseinään tulevien keuhkolaskimoiden tyvialueelta. Usein tälläiset lisälyönnit ovat syynä ns. terveen sydämen eteisvärinään eli flimmeriin. Eteisvärinän aikana rasituksen sietokyky on heikko ja ainakin kilpaurheilun saa un

 ohtaa varsinkin kestävyyslajeissa. Kevyt lenkkeily ehkä jollain tapaa onnistuu, mutta pienikin ylämäki pistää jo kummasti puhalluttamaan. Edelleen asiantuntioiden mukaan eteisvärinään liittyy myös riski saada aivoverenkiertohäiriö, kun värisevään ja siksi sykkimättömään eteiseen muodostunut hyytymä lähtee verenkierron mukana liikekannalle. Tämän riskin vähentämiseksi flimmeripotilailla on usein asianmukainen veren hyytymistä vähentävä lääkitys käytössä.

Viime syksynä ilmestyneessä ”juokseva ukko” kirjassani kävin läpi omakohtaisia kokemuksia sydämen rytmihäiriöistä, joten tässä vain enää hyvin lyhykäisesti. Minun tapauksessa flimmerilöydös diagnisoitiin ensimmäisen kerran Siilinjärven terveyskeskuksessa huhtikuussa 1989. Silloinkin vasta sen jälkeen, kun aloin ihmettelemään juoksukunnon äkillistä ja täydellistä romahtamista sekä muutenkin väsynyttä olotilaa. Niin poikkeuksellinen kevät se oli, että muistikuvat siltä keväältä ovat pysyneet edelleen hyvin mielessä . Päiväkirjamerkintöjäkin löytyy ja ompa siitä saman vuoden maaliskuulta säilynyt myös räntäsateista videomateriaalia kaikille kuopiolaisille vanhanpolven juoksijoille tutulta Puijonsarvenlenkiltä. Tuore eteisvärinä voidaan kääntää sähköisesti sinusrytmiin 48 tunnin sisällä oireiden alkamisesta.. Pitkittynyt flimmeri on aina muutenkin hankalampi hoitaa, sinusrytmin palauttaminen vaikeutuu ja siinä pysyminen heikkene

 e. Jos hoitoon hakeutuminen viivästyy, kuten ensimmäisellä kerralla minulla kävi, pitää aloittaa mahdollisten veritulppien estämiseksi verenohennuslääkkeiden (ainakin minun tapauksessa Marevan) syönti ja usein varsin työläs hoitotason etsiminen ennen kuin sähköinen kardioversio voidaan tehdä. Pelkkä hoitotason löytyminen ei yksistään riitä, se pitää saada siinä viihtymään vähintään kolme viikkoa. Ei aina ihan helppoa ainakaan työssäkäyvälle jokaviikkoisineen verikokeineen. Onneksi nykyisin Marevanin tilalle on tullut kuitenkin jo uudempia, tosin paljon hinnakkaampia, verenohennuslääkkeitä. Nämä uuden sukupolven lääkkeet hakevat hoitotasoon riittävän INR- arvon yhden tabletin päivittäisellä otolla ilman sen kummempia laboratoriokäyntejä.

Flimmeritaipumukset ei jääneet suinkaan kevääseen 1989. Sähköinen kardioversio on jouduttu tekemään sen jälkeen ärsyttävän monta kertaa. Kuinka monta kertaa, en ole enää vuosikausiin laskuissa pysynyt, mutta kyllä niitä kertoja varmaan pitkälti yli kolmekymmentä kaikenkaikkiaan on. Sähköisessä rytminsiirrossa sydämeen kohdistetaan tasavirtasähköisku. Ennen rytminsiirtoa potilas nukutetaan suonensisäisesti Probofoliolla jossa anestiavaikutus on vain hetkellinen. Yleensä tämä tärsky palauttaa sinusrytmin ja sen kyllä huomaa jo heti humauksesta herättyään. Aktiiviaikaista kilpaurheilua flimmeritaipumukset ei haitanneet juuri muuten, mutta rytmihäiriöiden ollessa päällä varsinainen kestävyysharjoittelu oli mahdotonta, kilpailuista nyt puhumattakaan. Lopulta oli selvää, että näinkin vaikeaoireisissa rytmihäiriöissä alettiin harkita ns. katetriablaatiota. Sen ajatuksena on tehdä lämpökatetria käyttäen sydämen vasempaan eteiseen arpilinjoj

 a estämään lisälyönnin käynnistämää eteisvärinää. Sydänkeskuksen mukaan toimenpidesalissa puudutuksen jälkeen oikeaan nivuslaskimoon asetetaan sisäänvientiholkit ja niiden läpi pujotetaan sydämeen tahdistinjohdot. Sisäänvientiholkkia myöten uitetaan pistoneula vasempaan eteiseen pääsyä varten. Eteisväliseinäpiston avulla edetään ohjauskatetrilla vasempaan eteiseen, jolloin varsinaiselle toimenpidekatetrille on reitti. Katetria ohjataan suurilla magneeteilla kauko-ohjatusti.

Omalta osaltani edellä kuvatunlainen toimenpide toteutui, sanoisinko lopultakin, KYS:in sydäntoimenpideyksikössä tämän vuoden tammikuun 19. päivänä. Sinänsä hauska sattuma päivämäärässä.. Päivälleen viisi vuotta aiemmin korvattiin samassa talossa oikeasta jalasta vaurioitunut nivelpinta tekonivelellä. Tammikuisen katetriablaation suoritti tekijämies, sisätautien ja kardiologian erikoislääkäri, Antti Kivelä. Ennen toimenpidettä tehtiin sydämen ultraäänikuvaus, jossa ei todettu olevan vasta-aiheita ablaatiolle. Vaikkakin sydämen vasemman eteisen takaseinä on melko kipuherkkää aluetta toimenpide ei ollut erityisen kivulias, sillä vahvaa kipulääkettä annettiin koko toimenpiteen ajan. Nukuttaminen ei ollut potilaan ensisijainen tarkoitus, mutta kova lääkitys teki olon kyllä kokolailla väsyneeksi. Ja lopulta hieman huonovointiseksikin. Ajantaju toimenpiteen aikana jossain määrin meni, mutta ilmeisesti 2,5 tuntia operoinnissa vierähti, katetrin u

 ittoineen vissiin enemmänkin. Ablaation jälkeen sisäänvientiholkit poistettiin nivuslaskimosta, jonka jälkeen raukeanoloinen potilas siirrettiin toimenpideyksiköstä  sydäntutkimusosastolle haulipussi nivusessa. Haulipussit siksi, ettei tuore pistohaava alkaisi vuotamaan. Eikä alkanutkaan siellä sairaalassa. Kotona kyllä sitten illalla siitäkin edestä ja siitähän se vasta riesan lykkäsi. Kotikonstein verenvuoto ei tyrehtynyt, joten toinenkin kirjautuminen piti vielä saman vuorokauden aikaan tehdä KYS:ille.

Näitä rivejä kirjoittaessani ablaatiosta on vierähtänyt jo reilut puoli vuotta. Mitään ongelmia ei ole ilmaantunut ainakaan vielä sen operointipäivän illan jälkeisen haavavuodon. Kop, Kop. Melkeimpä uskallan sanoa, että elämänlaatu on parantunut. Liikuntaharrastukset ovat jatkuneet entisellään ja leipätyötäkin olen yrittänyt pakertaa mitä tämän ikäinen ukkeli nyt enää pystyy. Juoksemisesta ei kuitenkaan enää tahdo tulla mitään, mutta monipuolinen hiihtoharjoittelu jatkuu näin kesä lämpimilläkin. Rullahiihto helteellä. Huippua. Mutta onhan sitä näköjään joskus juosta hupitettu myös tuulisessa räntäsateessakin. Siitä todisteena ajanpatimoima haalea videopätkä maaliskuulta 1989. Muutama viikko tästä eteenpäin Portugalissa maantiekymppi 31,05 ja siitä pari viikkoa ensimmäinen diagnisoitu flimmeri, joka rojautti maratoonarin kunnon kertalaakilla pohjalukemiin. ”Kameravelhona” toimi Veli-Seppo, autokuskina nyt jo edesmennyt Puustisen

 Eko, kovanluokan juoksija itsekin 50-luvulta. Kuvissa taitaa vilahtaa myös Happosen Markku.

Sitä ennen kiteytän muutamalla rivivähällä tämän hetken liikunnalliset tuntemukset. Tubelinkki löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Juoksu on ollut rentoutumismuoto

ja yhä siitä nauttii pää sekä ruoto

Usein se toi virkistystä

tänään tykkään myös pyöräilystä

Silti hiihto on parasta A-luokkaa

mennään pertsaa tai kuokkaa.

Tosin tyyli lienee omanmallista

eikä suksetkaan Fischerin tallista.

Kestävyysliikunta on samanhenkistä

niin olen nauttinut joka lenkistä.

Usein ne lenkit maastoon johtaa

siellä elämys ja ajatus kohtaa

Taitaa olla jos liikunnan lakkaa

ikävät asiat ne mieleen pakkaa.

Eli eiköhän tässä vielä urheilla

eikä täytetä päätä murheilla.

Kesäiloja!