sunnuntai 9. lokakuuta 2016

JUOKSUKIERTEESSÄ



Tämän tarinan todenperäisyyttä tuskin kukaan epäilee, niin ohuella narulla me juoksunharrastajat usein taiteillaan. Olviko se oli, joka joskus mainosti: Älä ota liian vakavasti.

Hölkkäämään, hölkkäämään joka aamu sännätään
ja kun päivä ohi on, niin lisää hölkätään
Tahdon olla hölkkäämässä aina, sekä sunnuntaina
tiistaina keskiviikkona ja torstaina....

Juha Väätäinen, joka hullaannutti Helsingin Olympiastadionin täydet katsomot kaksinkertaisella Euroopan mestaruudellaan elokuussa -71, puhui joskus harjoittelun aikaisesta juoksukierteestä. Juhan mukaan sitä voi verrata jopa pahaiseen ryyppykierteeseen. Harjoittelu oli rankkaa, mutta kuitenkin sitä uutta harjoitusta jollain tapaa aina odotti. Jälkeenpäin ajatellen Juha varmaan tiesi mistä puhui.

Meille monelle huomattavasti vaatimattomallakin tasolla juoksua harrastavalle, saattaa ainakin jonkin asteinen juoksukierre olla tuttua. Se miten moisesta kierteestä parhaiten ja mielellään lopullisesti pääsee irti, ei ole ainakaan minulle tähän päivään mennessä valitettavasti kunnolla selvinnyt. Ei, lenkille vaan pitää änkeytyä, vaikka miten polvia kolottaa ja takareittä vihloo. Kotonakin olisi kuulemma joskus tärkeämpää tekemistä ja anoppikin tulossa tervehdyskäynnille, mutta ei, isäntä kehno on häippässyt maanteitä mittailemaan. Kyläreissut, mitä niitä nyt enää on, alkaa olla lähiomaisille varsinainen kauhunpaikka, koskaan kun ei tiedä mistä kätköstä se ukko ne lenkkikengät taas esille kaivaa. Ja eikä sillä hyvä, usein näillä vierailuilla myös isäntäperheen miesväki lähtee samaan kelkkaan ja siitä se sitten vasta soppa syntyy, josta saa kuulla pitkään.

Kohtalotovereita varmaan löytyy kaikista yhteiskuntaluokista vaikka kuinka paljon, mutta ongelman kansa ei kannata, eikä pidäkään jäädä yksin. Uutta toivoa elämään voi antaa juuri perustettu vertaistukiryhmä, jossa nimettömänä voi keskustella vaikeuksistaan niiden oikeilla nimillä. Nimeä tällä ryhmälle ei vielä virallisesti ole, mutta nimeksi on ehdotettu muusta yhteydestä lainattua nimilyhennystä RA-kerho. Kaikkia ryhmäläisiä yhdistää sama ongelma, juoksu mokoma on ruvennut hallitsemaan elämää liikaa. Joillakin juoksukierre on saattanut kestää jo vuosia, pahimmillaan jopa vuosikymmeniä. Kohtuu juoksijoita heistä enää harvoin tulee, itselle pitää tehdä selväksi, ettei juoksu minulle kerta kaikkiaan sovi. On tunnustettava se tosiasia, että pienikin määrä hölkkää hyvässäkin seurassa saattaa olla kohtalokas annos.

Lopulta, pitkän miettimisen jälkeen, viime viikolla rohkaistuin itsekin lähtemään entisen armottoman juoksuniilon kanssa RA- ryhmäkokoukseen ja sehän aukaisi silmiäni sekä pitkään piinannutta henkistä takalukkoa. Vaikka en vielä siellä juuri puheenvuoroja käyttänyt, oli sinne meno huomattavasti helpompaa tutun kaverin kanssa. Kunnioitin kaveria, tämä entinen kilometriheikki oli pysynyt maanteiltä ja purupohjilta pois jo lähes kaksikymmentä vuotta. Jotain siellä käydyistä, joskus arkaluontoisistakin keskusteluista jäi mieleeni ja luvan kysyttyäni saan niitä käyttää tässä yhteydessä. Lupaa helpotti merkittävästi kun kohderyhmä oli tiedossa. Nimet on luonnollisesti muutettu ja varmuuden vuoksi vielä kahteen kertaan.

Esa 52 : Eipä ois tämäkään poika arvannut, kun eka kerran lenkkikengän nauhoja kiinni puno, mimmonen pääkallo se siellä lenkkipolun päässä vielä irvistelee...Alussa se oli ihan hauskaa ja juoksentelu rajoittui pelkästään viikonloppuihin...No, lomilla nyt tuli juosta hölkyteltyä silloin tällöin viikollakin, mutta kuitenkin se oli vielä jollain lailla hallinnassa...Mutta, en tiiä...salakavalasti se juoksu vaan alko maistua paremmalta ja paremmalta...Ja... ja mikä pahinta sitä rupes kaipaamaan yhä pitempiä lenkkejä...Eikä mennyt aikaakaan kun mukaan tulivat aamulenkit...No, nyt on mennyt kuutisen vuotta ilman juoksua ja jos tämä järki vähänkin päässäni pysyy, niin juoksu askeltakaaan en enää ota..

Jami 36 : Niin...sama niinku Esalla...juoksu askeltakaan en enää ota...Viimeisestä kunnon hikilenkistä taitaa tulla jo syksyllä pari vuotta. Töihinkään ei ennää ehtinyt...maantielle piti tolovasta heti aamutuimaan...keli kun keli...tuuleen ja tuiskuun... Olihan se elämää, kaikki perhesuhteet siitä jatkuvasta maantiellä veutomisesta kärsi...eukko sanokin sitten...joko juoksu tai hän..Minä tein ratkaisuni...jätin sen maantiellä ravaamisen...vaikka ei se nyt mitään helppoa ollut. Kaikilla...minunkaan kavereilla ei käynyt yhtä hyvä mäihä.

Pirkko 44 : Minäkin juosta päkittelin kymmenkunta vuotta, tai silleen...Aika paljon salaakin...En nyt kerralla mitenkään suuria kilometrimääriä...mutta kuitenkin. Alussa minäkin hakeuduin
juoksupuuhiin vain viikonloppuina...lopulta se kuitenkin alkoi mullakin olla lähes päivittäistä hupia..... Kaikkiin maratontapahtumiinkin tuli osallistuttua...Myös monenlaista ylimääräistä menoa tuli...kaikki juoksuvarusteet piti olla niin viimeisen päälle...näin jälkeenpäin ajatellen ihan älytöntä. Juoksulehdenkin tilasin endorfiineissäni...Nyt on ollut tossut naulassa jo vuoden päivät...ja toivottavasti niin pitkällä piikillä että pysyvät..

Nipa 29 : Mulle nää asiat ei oo vielä kunnolla selvinny...silloin tällöin tulee vieläkin tolovastua pururadalle...Ja kun se jäiskin siihen, mutta kun sitä pitää jatkaa kaikenmaailman kevytliikenneväylillä...Sitten sitä on seuraavana päivänä  niin kippee, että ei kunnolla sängystä ylös pääse...Ikinä en oo juossu montaa päivää peräkkäin...mutta sillon kun juoksen, niin luukuttelen ihan kunnolla...Kyllähän se tuntuu jäsenissä ja hatunkantotelineessä…

Simo 48 : Kyllähän nämä asiat on pitänyt selväksi tehdä...parempi kun ei ota sitä ensimmäistäkään juoksuaskelta, vaikka kuinka mieli tekis ja kaverit ois pyytelemässä pienelle iltalenkille...Kavereilta se ehkä onnistuu, mutta meitsin pienet lenkit kun tahtoo aina venähtää...sanoisinko pidemmän puolelle. Ja sitä on sitten usein aamulenkillä jatkettava...mut silloin monesti jo yksinään...Eikä tuo terveyskään enää oikein kestä tuota harrastelua...Polvet on paskana ja lonkat naksaa sekä lonksaa...heh..joskus sen verran tullut noita maanteitä mittailtua....Valkotakit sanokin, ettei muuta vaihtoehtoo oo, kuin pistää lenkkikengät kierrätyskoriin...Ja ainakin toistaseks minä oon sitä uskonut...

Jere 37 : Mä nyt aina olen ollut sellanen....mitenkä sen sanoisi…tuurijuoksija..suoraan sanottuna, mitäpä tuota kiertelemään Väliin menee pitkiäkin jaksoja ilman lenkkejä...mutta sitten...en minä vaan tiedä, joskus se lenkkipolkujen kutsu käy ylivoimaiseksi..ja.. ja menoahan se sitten on...niin että hippulat vain vinkuu. Oonkin sanonu emännälle, että älä helevetissä anna mulle niitä tossuja...älä anna vaikka kuinka mouruasin...

Helka 49 : Tuttujahan nuo teijän tarinat monessakin mielesssä tuppaa olemaan...Minä kun olin pieni, niin molemmat vanhemmat olivat jo hurahtaneet, en kyllä paremmin sano, sen juoksupirun  kelkkaan...Niitä sai hakea sitten milloin mistäkin kentiltä sekä teitten varsilta...Ja vaikka ne ois löytynytkin, niin eihän niitä saanu enää millään pysähtymään...Ei muuta kun löivät lisää pökköä pesään. Pienenä ajattelin, että kun kasvan isoksi, ikinä en juokse yhtään...No, täällä sitä nyt kuitenkin ollaan...paljon juoksua nähneenä polvi vaivaisena..Mutta hyvä, että tälläinen ryhmä on olemassa. Ryhmä, jossa voi purkaa tuntojaan samasta ongelmasta kärsivien kanssa....Uskon, että vain toinen juoksija voi ymmärtää toista kilometrinnielijää.

Näimpä. Teillä kohtuujuoksijoillahan ei luojan kiitos näitä edellä mainittujen anonyymihenkilöiden ongelmia vielä (toivottavasti) ole. Mutta tarkkana on kuitenkin meidän jokaisen oltava. Omaa juoksukäyttäytymistä on silloin tällöin seurattava ja tehtävä sen perusteella tarvittavia johtopäätöksiä. Joskus voi kuitenkin elämä ajautua siihen pisteeseen, että joutuu ottamaan sen RA:n ensimmäisen askeleen ja lahjoittamaan ne kuluneet lenkkarinsa sinne kirpputorin kierrätykoriin, todeten, olen tullut lenkkini päähän. Valmentajat sekä muut vetäjät ovat kyllä hanakasti usuttamassa harjoittelemaan enemmän ja enemmän. Harva vaan näistä ilman arkitajuntaa olevista piiskureista osaa kuitenkaan neuvoa, kuinka siitä Juhan lanseeraamasta juoksukierteestä sitten lopulta halutessaan pääsee parhaiten irti.  Mitä vielä, kehuvat vaan edesvastuuttomasti miten juoksussa ihminen ikään kuin sisäisesti uudistuu ja velatkin tuntuvat saatavilta. Media lähtenyt samaa
 n peliin, kauppaavat juoksun tuomia ahaa elämyksiä tuntematta pienintäkään vastuuta.

Kaikesta edellä mainitusta löysästä höpinästä huolimatta toivotan onnea syksyisille maratoneille ja muihinkin juoksumenoihin. Mutta jos niin ikävästi käy, että matkanteko loppuu jossakin ennen aikojaan, voi kai vain lohdutukseksi sanoa: Juoksija se on keskeyttänytkin ja huono juoksija vasta onkin.



Toisilla menee hyvin...


...ja toisilla ei mene ihan yhtä hyvin.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti